JohanPuotila

Yhden passin luopiot

  • Yhden passin luopiot

Asuin aikanaan Yhdysvalloissa kun ajatus kaksoiskansalaisuuden sallimisesta Suomessa nousi pinnalle 2000 -luvun taitteessa. Paikallisten ulkosuomalaisten piirissä ajatus sai runsaasti kannatusta. Puolto oli aktiivista ja yksimielistä. Sama päti ulkosuomalaisten reaktioihin yleisemminkin. En muista kenenkään ulkoimaille asettuneen tai sielä asuvan suomalaistuttuni olleen ajatusta vastaan. Päinvastoin.

Keskusteluissa kävi selväksi että vahva kannatus nousi eduista ja käytännön helpotuksista joita käsityksemme mukaan saisimme muutoksen myötä, sikäli kun hakisimme joskus toista kansalaisuutta tai kun lapsista tulisi Yhdysvaltain kansalaisia. Saisimme uuden kansalaisuuden ja siitä maassa asuvalle seuraavat ilmeiset edut ja oikeudet luopumatta Suomen kansalaisuudesta. Osalla oli jo uusi kansalaisuus, ja tutun leijonakantisen passin takaisinsaanti houkutti.

Suomen kansalaisuuden säilyttäminen tai takaisinsaaminen oli monelle myös tunnekysymys. “Olisi kivaa jos...” ja “musta tuntuu...” argumentit olivat asiayhteydessä tavallisia. Jos olisi kaksi passia, voisi myös vapaasti valita mitä liputtaa kun matkustaa. Jos suuntaa Lähi-Itään, Suomen passi mukaan. Yhdysvaltain passilla olisi vuorostaan helpompi liikkua maasta ulos ja sisään. Olisi mukavaa jos säilyisi konkreettinen kontakti Suomeen. Jos lapset olisivat myös suomalaisia, siitä ei olisi haittaa. Ja niin edelleen. Voisi olla suomalainen silloin kun siltä tuntuu ja siitä on hyötyä, ja amerikkalainen silloin kun tämä sopii paremmin. 

Toisin sanoen esiintyi runsaasti myös rehellistä ensimmäisen maahanmuuttajapolven isänmaallisutta ja lämpimiä tunteita vanhaa kotimaata kohtaan. Suomella on tässä suhteessa edelleen melkoinen resurssi ulkomailla. Resurssi jota emme valitettavasti käytä millään lailla. Se ei tarkoita sitä että muut olisivat tässä suhteessa yhtä huonoja.

Mielenkiintoista kyllä, en koskaan kuullut kenenkään kannattavan kaksoiskansalaisuutta sillä perusteella että voisi jatkossa hakea turvaluokitusta vaativaan virkaan Suomessa, voisi päästä vuodeksi suorittamaan suomalaista varusmiespalvelusta tai mahdollisesti nauttimaan suomalaisesta verotuksesta.

Myös nyt käynnissä oleva kaksoiskansalaisuuskeskustelu on usein tunneperäistä. En tarkoita sitä että tunteisiin vetoavia tai tunneperäisiä argumentteja tulisi väheksyä. “Musta tuntuu...” -argumentteja ei voi eikä pidä väheksyä tai vain kylmästi sivuuttaa, kuten moni parisuhdeterapeutti voisi vahvistaa. Mutta niille ei myöskään tule antaa ylivaltaa, tai antaa niiden hämätä.

Velvollisuudet vai pelkät oikeudet?

Kansalaisuus suo runsaasti erilaisia oikeuksia ja etuja, mutta asettaa myös velvollisuuksia. Oikeudet ja edut ovat harvoin ristiriidassa keskenään, niitä voi kahmia niin paljon kuin irti saa ja valita jos mahdollista kuin rusinat pullasta, mutta eri kansalaisuuksien asettamat velvoitteet saattavat olla ristiriidassa keskenään. On maita joiden kansalainen saa sakot tai joutuu jopa linnaan ellei noudata esivallan asettamia velvoitteita, asuinmaasta riippumatta. Siinä ei toinen passi taskussa auta.

Käynnissä oleva toisen polven kaksoiskansalaisuuskeskustelu on suoraa seurausta osin muuttuneesta maailmasta. Esimerkiksi Venäjä on avoimesti ilmoittanut katsovansa asiakseen “puolustaa” kansalaisiaan kaikkialla maailmassa, eikä tällä tarkoiteta ainoastaan edustustovirkailijan vierailua rikoksesta epäillyn luona, apua ja neuvoja mahdollisessa ulkomaisessa oikeudenkäynnissä, kansalaisten evakuointia kriisitilanteessa, lentolipun ostamista lompakon kadottua, hätäpassin myöntämistä tai muuta vastaavaa apua jota me suomalaisina voisimme odottaa. Vastaavasti Venäjän kansalaisen sanktioidut velvollisuudet eivät poistu maastamuuton tai toisen passin vuoksi.

Tällä kertaa on nostettu pöydälle myös nämä mahdolliset ristiriitatilanteet. Kahta kun ei voi aina palvella; toiselle kun kumartaa niin toiselle helposti pyllistää. Tämä ei välttämättä kärjisty ainoastaan mahdollisessa kriisitilanteessa. Kriisit vuorostaan voivat syntyä vaivihkaa ja pidemmällä aikavälillä.  Myös hybridisodankäynti on astunut kuvaan. Konkreettisen kontekstin keskustelulle ovat antaneet suomalaiset sotilasvirat ja turvaluokituksen vaativat valtion virat ja tehtävät.

Maailmankuulu norjalainen

Päättäjien huolesta mielensä pahoittaneet ovat todenneet ettei se ole aiheellista. On sanottu etteivät uskollisuus ja lojaliteetti tai niiden puute välttämättä kysy kansalaisuutta.

Jälkimmäisessä he ovat täysin oikeassa. Historia tuntee useammankin yhden passin luopion. Heistä yksi, Vidkun Quisling, antoi jopa kaikilla kielillä käyttökelpoisen geneerisen nimen koko joukolle. Quisling tosin toimi avoimesti, jolloin joku voisi väittää että hän oli paremminkin opportunisti, hyväuskoinen hölmö tai huono poliitikko joka valitsi väärän puolen. On myös yhden passin kansalaisia jotka ovat jääneet kiinni vähemmän julkisesta toiminnasta muun kuin kotimaansa parhaaksi joko taloudellisista tai ideologisista syistä, painostuksen alla tai puhtaasta opportunismista. On totta ettei näihin motiiveihin ja tähän toimintaan välttämättä tarvita kahta passia. Se voi kuitenkin merkittävästi helpottaa toimintaa.

Quislingeja tulee aina olemaan, todennäköisesti myös Suomessa. Heitä pyritään rekrytoimaan kuten ennenkin. Raha ja valta houkuttavat ja myös tilaisuus voi tehdä varkaan, tai kiristys. Anoppi panttivankina. Sitä logiikkaa en kuitenkaan ymmärrä että jos ja kun tiedetään että katto saattaa joskus vuotaa, revitään se korjaamisen sijaan kokonaan auki tai ylläpidetään ainakin isoa aukkoa.

Moni ulkosuomalainen säilyy perin suomalaisena hamaan loppuun asti, uudesta kansallisuudesta ja asuinmaasta riippumatta. Ruisleivät, Suomen maajoukkueen pelipaidat ja Leevi & The Leavingsin musiikki löytävät tiensä niin New Yorkiin, Buenos Airesiin, Bangkokiin kuin Varsovaan tai Tukholmaan ja vanhat inttijutut lentävät. Sama pätee myös moniin muihin kansallisuuksiin. Eikä siinä ole mitään pahaa, tästä keskustelussa ei ole kyse. Jokainen saa vapaasti olla oma itsensä ja valita identiteettinsä.

Mutta, jos ja kun kaksoiskansalaisuudesta seuraa ylimääräisiä etuja - ja sen vuoksihan sitä haetaan - miksei se samalla kestäisi joitain marginaalisia ja suurimmalle osalle merkityksettömiä "haittoja" tilanteessa jossa henkilö välttämättä haluaa ja saa säilyttää kahta kansalaisuutta ja kahta passia? Kuten ettei henkilöllä olisi pääsyä kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeisiin tietoihin ja tehtäviin? Onko tämä todella aito ja vakava huoli? 

Ei se vaihtamalla parane ja jos paranee, vaihda

Tärkeintä on että asuinmaansa voi valita, samoin kuin kansalaisuutensa. Kukaan ei pakota niitä vaihtamaan, tai säilyttämään. EU:ssa kansalaisuudella on jatkuvasti entistä vähemmän tekemistä henkilön oikeuksien ja etuuksien kannalta. Niistähän me välitämme. Joka EU passilla on yhtä kivaa tai ikävää joka EU maassa. Tätä lisää.

Voisi tietysti edelleen olla hauskempaa jos olisi useampi kansalaisuus, myös EU:n ulkopuolelta. Tässä maailman tilanteessa olen kuitenkin muuttanut kantaani mahdollisten kaksoiskansalaisuudesta johtuvien rajoitusten suhteen. Terve järki on mennyt tunteiden edelle ja voittanut kivan. Jos joskus jatkossa tekee mieli tai on käytännön tarve vaihtaa kansalaisuutta, niin vaihdetaan. Jos haluan ja voin samalla säilyttää myös Suomen kansalaisuuteni, pidän kohtuullisena etten välttämättä pääse uuden toisen kotimaani tai Suomen kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeisiin tehtäviin, tai saa pääsyä valtiosalaisuuksiin. Olenhan saanut itse tärkeänä pitämäni etuoikeuden kaikkiin yhden passin kansalaisiin verrattuna. Joistain järkeen käyvistä rajoituksista huolimatta en kokisi olevani syrjitty toisen luokan kansalainen vaan etuoikeutettu kaksoiskansalainen, omasta valinnasta.  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat